Päiväkotien johtajilta on jostain syystä juuri nyt laajasti kyselty käsitystä subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Enemmistö haluaisi purkaa lain. Tämä on ymmärrettävää usein alibudjetoidun päivähoitosektorin ammattilaisen näkökulmasta, kun joutuu tarjoamaan lapsirikkaalle alueelle muuttavalle työssäkäyvälle päivähoitopaikan hakijalle EI OOTA hänen hakiessaan hoitopaikkaa lähipäiväkodista.
Toisaalta hyvin harva vie isomman lapsensa hoitoon edes äitiyslomalla. Puolipäivätoiminta on silti järkevä ratkaisu monelle yli 3-vuotiaalle isolle siskolle tai veljelle jo sosiaalisten suhteidenkin kannalta. Edellyttäen, että hoitopaikka ei vaihdu. Muuttovaltaisella alueella sosiaalisten suhteiden verkosto ei välttämättä anna kotona olevalle vanhemmalle tukea tai isommalle lapselle leikkikavereita.
Itse äitiyslomalla ollessani en vienyt isompaa 2,5-vuotiastani hoitoon. Muistan kuitenkin elävästi, kun päiväkodin johtaja sanoi, että ei voi luvata lapselleni myöhemmin samaa päivähoitopaikkaa, kun siitä on kerran luopunut. Tämä varmaan vaikuttaa osan perheiden päätökseen pitää hoitopaikasta kiinni. Lapselle päivähoitopaikan vaihtuminen on isompi asia kuin aikuiselle työpaikan vaihtuminen.
Helsingissä on pitkäaikaistyöttömiä vanhempia, mutta suurempi osa pienten lasten vanhemmista kärsii pätkätyösuhteiden aiheuttamasta epävarmuudesta. Ei olisi kohtuullista, että lapsi joutuisi aina vaihtamaan hoitopaikkaa sen mukaan, missä päiväkodissa sattuu silloin olemaan tilaa, kun vanhemmalle on tarjolla töitä. Pitkäaikaistyöttömän lapsi tarvitsee myös virikkeellistä ohjattua ympäristöä ja toisten lasten seuraa.
Subjektiivinen päivähoito-oikeus on ainoa oikeus, jota lapsiperheiltä ei ole säästötalkoissa viety. Ilman sitä ei olisi kotihoidontukeakaan. Valinnan mahdollisuus lapsen hoidon suhteen on oltava perheillä. Jos subjektiivinen päivähoito-oikeus purettaisiin, niin ei päivähoitopaikkoja riittäisi sen paremmin lähipäiväkodista kuin nytkään. Päivähoidon niukkabudjetointi ei katoaisi mihinkään, vaikka hoitoa nykyistä pienemmälle joukolle tarjottaisiin. Päivähoito ei ole vain vastaus työelämän tarpeisiin. Se on myös yhteisöllistä lapsen ja perheen tukemista. Ennen kaikkea päivähoito on varhaiskasvatusta, johon lapsella tulee olla oikeus. Päätökset, jotka lisäävät yhteiskunnan kahtiajakoa, eivät ole sosiaalisesti kestäviä.
Sirkku Ingervo